Hyvä saattohoito on jokaisen kuolevan ihmisen oikeus

Kolumni 3/2011

Viimeisen neljän vuoden aikana saattohoito on ollut sosiaali- ja terveysministeriössä useasti esillä.

Peruspalveluministeriksi tultuani sain lukuisia yhteydenottoja kansalaisilta, järjestöiltä ja monilta muilta tahoilta saattohoidon kehittämistarpeista.

Tästä syystä kutsuin koolle asiantuntijajoukon tarkastelemaan Suomen saattohoidon toteutumista, organisointia ja ammattihenkilöstön osaamista.  Työn lopputuloksena ministeriössä laadittiin saattohoitosuositukset.

Valtakunnallisten saattohoitosuositusten tavoitteena on tehdä saattohoidosta suunnitelmallisempaa sekä ohjata saattohoidon käytäntöjä koko maassa. Ne on tarkoitettu kaikkien sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköiden käyttöön. Saattohoitosuositukset koskevat kuolevan ihmisen hoitoa, hoidon suunnittelua ja järjestämistä sekä henkilöstön osaamista.

Suositukset saavat tukea myös laista. Terveydenhuoltolaki tulee voimaan 1.5.  Laissa korostetaan kärsimyksen lievittämistä kaikessa sairauden hoidossa ja hoidon kaikissa vaiheissa, myös kuolevien potilaiden hoidossa ja saattohoidossa. Ensimmäistä kertaa kärsimyksen lievittäminen on nostettu lain tasolle.

Saattohoitosuositusten periaatteena on, että ihminen voi kuolla toivomassaan paikassa ja hyvin lähellä kuolemaa olevan henkilön siirtelyä paikasta toiseen on vältettävä. Saattohoitoa voidaan järjestää potilaan toivomuksen mukaan kotona tai laitoksissa. Saattohoito perustuu kirjalliseen hoitosuunnitelmaan, jonka tekemiseen potilas osallistuu. Myös kuolevan ihmisen omaisilla on mahdollisuus osallistua.

Hyvä saattohoito edellyttää myös hoitohenkilöstön osaamista ja työhyvinvoinnin ylläpitoa. Saattohoitoon osallistuvien lääkärien ja hoitajien tulee olla siihen koulutettuja. Hoitava lääkäri vastaa hoitopäätöksistä. Moniammatillisen työryhmän toteuttama hoito perustuu lääke- ja hoitotieteelliseen näyttöön sekä potilaan ja omaisten tarpeisiin ja toiveisiin. Hoidon jatkuvuus turvataan ympäri vuorokauden.

Sairaanhoitopiireillä ja terveyskeskuksilla on vastuu saattohoidon järjestämisestä. Kuitenkin neljän-nekseltä niistä puuttuvat vielä viime keväänä saattohoitosuunnitelmat tai ohjeet. Suositusten mukaan sairaanhoitopiirit ja terveyskeskukset vastaavat alueellisten saattohoitosuunnitelmien tekemisestä ja niiden toteutumisesta.

Saattohoitosuositusten toimeenpano ei lisää kustannuksia, mutta suositellut toimintatavat edellyttävät kustannusten kohdentamista uudelleen. Suositusten toteutumista edistetään muun muassa käynnistämällä kansalaiskeskustelua hyvän saattohoidon merkityksestä ihmisen kuoleman lähestyessä. Saattohoitosuositusten toimeenpanon edistämiseksi on perustettu myös moniammatillinen tutkijafoorumi.

Uskon, että samoin kuin Lääkintöhallituksen terminaalihoitosuositukset 1980-luvulla veivät kuolevien hoitoa eteenpäin, niin myös sosiaali- ja terveysministeriön uudet saattohoitosuositukset vievät saattohoitoa eteenpäin.

Työtä pitää kuitenkin tehdä suunnitelmallisen saattohoidon organisoinnissa, yhteistyössä ja osaamisessa. Koulutusta täytyy järjestää myös kansallisella tasolla.

Kansainvälisen arvioinnin perusteella Suomessa pitää keskittyä saattohoidon laadun varmentamiseen siten, että kuolevien ihmisten hoito on ihmisarvoista, inhimillistä ja yhdenvertaista asuinpaikasta riippumatta.

Näin tehdään.

Paula Risikko
peruspalveluministeri, TtT