Pitkän varjon päivä 10 vuotta sitten

Pitkän varjon päivä 10 vuotta sitten

Joskus aika lentää ylitsemme niin, että jälkeen jää pitkä tumma varjo. Viime sunnuntaina tuli 10 vuotta kuluneeksi siitä, kun Kauhajoella tapahtui traaginen kouluampuminen.

Olin silloin peruspalveluministeri. Tuona aamuna olin Helsingissä ministeriön yläkerrassa kokouksessa. Sain ensimmäisen puhelinsoiton Kauhajoelta, kun tilanne oli vielä ”päällä”. Poistuin kokouksesta ottaakseni selvää, mitä oikein on tapahtunut. Vasta päivän aikana tiedot tarkentuivat.

Hallitus järjesti iltapäivällä tiedotustilaisuuden ja yritin löytää sanoja kuvatakseni käsittämätöntä. Puhuttiin aselakien uudistamisesta, oppilashuollosta ja yhteisöllisyydestä. Mikään sanoista ei tuntunut riittävältä kuvaamaan tapahtunutta.

Tiedotustilaisuuden jälkeen minut kuljetettiin lentokentälle. Suomalaiset surevat hiljaisina ja istuin auton penkillä ilman sanoja. Kentällä nousin helikopteriin ja lähdimme kohti Kauhajokea. Muistan roottorin lapojen äänen, pilvien väliin laskevan auringon ja ohjaajan sanat, kun hän ihmetteli alhaalla näkyvän liikenteen vähäistä määrää.

Kauhajoelle laskeutuessamme jostain mieleeni tulivat Anna-Mari Kaskisen sanat:

Keskellä kirkasta päivää putosin pimeyteen. Miten tänne nyt jouduin? Mitä nyt täällä teen?

Illalla Kauhajoen kirkossa yritin löytää vastauksia. Niitä ei kuitenkaan vielä silloin ollut. Oli vain äänetöntä huutoa, hiljaista itkua ja suurta surua.

Minä tietenkin katsoin tätä kaikkea kauempaa kuin omaiset ja läheiset.

Olen keskustellut monen omaisen kanssa, jotka ovat kertoneet olevansa kykenemättömiä muistamaan tuon päivän kaikkia yksityiskohtia. Järkytys on pyyhkinyt pois kipeän.

Suru ei koskaan noudata kalenterin ja kellojen aikaa vaan sillä on oma aikansa. Läheisimmille toipuminen voi edelleenkin olla kesken, me muut olemme toipuneet omalla tavallamme.

Tuon syksyn, talven ja kevään aikana luin paljon ja kävelin usein metsässä. Mielessäni oli usein eräs toinen Anna-Mari Kaskisen runo:

Sitten kun kuolen, toivoisin syksyn lehden, auringonsäteen, hipaisevan hellästi heitä joita rakastin.

Sanat syksyn lehdistä ja auringon säteistä lohduttivat ja toivat mieleen luonnon kiertokulun.  Luonnossa kaikki liittyy kaikkeen, eikä mikään ole turhaa. Kuihtuvat kukat maatuvat ja seuraavana keväänä vanhasta kasvavat uudet versot.

Luonnon kiertokulussa ei ole selkeitä alkuja - eikä selkeitä loppuja. Kysyin itseltäni, eikö näin ole myös ihmisen elämässä.

Vastasin myöntävästi.

Nyt uskon entistä vahvemmin, että tuona syyskuun päivänä henkensä menettäneet ovat yhä läsnä meidän joukossamme.  Johanneksen evankeliumin sanojen mukaan ”valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”  (Joh 1:5)

 

Paula Risikko

Kirjoitus perustuu 23.9.2018 Kauhajoen kirkossa järjestetyssä muistohetkessä pitämääni puheeseen.

 

(Julkaistu: Pohjalainen-lehti 30.9.2018)