Suuri rutistus keväällä oli terveydenhuoltolakiesityksen saaminen eduskuntaan. Ko. lakiesitys yhdistää kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain sekä samalla ajantasaistaa terveydenhuollon palvelujen sisällölliset kehittämistarpeet ja esittää keinot niihin vastaamiseksi. Yhteiskunta ja ihmisten tarpeet ovat muuttuneet sitten vuoden 1972, jolloin kansanterveyslaki tuli. On hyvä uudistaa palveluja kokonaisvaltaisesti.
Terveydenhuoltolakiesitys pitää sisällään monia hyviä uudistuksia terveyspalveluihin. Yhtenä päätavoitteena on lisätä palveluihin asiakaskeskeisyyttä. Tästä esimerkkinä on valinnanvapauden lisääminen palvelujen saamisessa. Valinnanvapautta lisätään sekä siinä mistä palveluja voi jatkossa hakea että myös siinä, kuka hoitaa.
Valinnanvapauden lisäämisen ohella lakiesityksen vahvana kehittämisen painopisteenä on myös perusterveydenhuolto. Perusterveydenhuolto siksi, että viime vuosina kehittämispainopisteenä on ollut erikoissairaanhoito. Ja sillä seurauksella, että perusterveydenhuolto on osassa maata heikentynyt. Mikäli peruspalvelut eivät toimi, on se haitallista koko kansan terveydelle. Lisäksi heikko perusterveydenhuolto lisää erikoispalvelujen tarvetta ja siten myös kasvattaa kustannuksia.
Tavoitteena on, että perusterveydenhuollon yksiköt ovat vahvoja ja palvelut pysyvät lähipalveluina. Ja toivottavasti mahdollisimman nopeasti saadaan toteutumaan se, että terveyskeskuksista voi saada entistä enemmän erikoislääkärien palveluja. Esimerkiksi lapsiperheet odottavat hartaasti lastenlääkärien palveluja omasta terveyskeskuksesta.
Mikään laki ei kuitenkaan sinällään takaa laadukkaita palveluja, vaan niiden perustana ovat motivoituneet, sitoutuneet ja ammattitaitoiset työntekijät. Ja työntekijöiden osaamisen edellytyksenä puolestaan on laadukas koulutus.
Sosiaali- ja terveysministeriö ja opetusministeriö käyvät jatkuvaa vuoropuhelua niin koulutuksen määrällisistä kuin laadullisistakin tarpeista. Tällä hetkellä erityisenä keskustelun kohteena on erikoislääkärien koulutus.
Muun muassa terveydenhuoltopalvelujen järjestämismuutokset kuten päivystystoiminnan keskittäminen ja tieteellisen tietämyksen lisääntyminen asettavat erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutukselle muutostarpeita. Sen lisäksi että arvioidaan koko erikoislääkärikoulutusta, on päätettävä mitä erikoisaloja koulutetaan ja minkä verran erikoisosaajia koulutetaan. Esitykset opetusministeriölle valmistuvat syksyn aikana.
Myös muuta sosiaali- ja terveysalan koulutusta ja erityisesti sen vastaavuutta alan työelämän tarpeisiin arvioidaan sosiaali- ja terveysministeriössä jatkuvasti yhdessä työelämän edustajien kanssa.
Sosiaali- ja terveysalan opettajana kannan huolta siitä miten varmistetaan osaavien ja muutokseen kykenevien ammattihenkilöiden saaminen myös jatkossa. Ja miten varmistetaan, että meillä on saatavilla myös hoito- ja sosiaalityön erikoisosaajia, esimerkiksi lastensuojeluun ja vanhustyöhön tai anestesiahoitajia, syöpähoitajia, reumahoitajia, diabeteshoitajia jne?
Huoltani lisää kentältä kuulunut tieto, että opettajien osuutta käytännön harjoittelun ohjaajina on viime aikoina edelleen vähennetty. Työelämän tarpeita vastaava koulutus nimittäin edellyttää opettajia, jotka itse tuntevat työelämän tarpeet.
Paula Risikko
Julkaistu: Opettaja-lehti 1.8.2010
