Istuimme pari viikkoa sitten ihailemassa voimistelijoiden perinteistä joulunäytöstä. Todellakin ihailemassa, sillä aika ei tullut yhtään pitkäksi. Järjestävä seura marssitti näyttämölle valtavan määrän lapsia, nuoria ja aikuisiakin voimistelun taitajia.
Puolivalmiita esityksiä ei ollut, kaikki sujui ainakin näin amatöörikatsojan silmin katsoen ihan suunnitelmien mukaisesti. Eli harjoiteltu oli ja itse esityksessäkin pistettiin kaikki peliin.
Varsinkin pienten lasten esitykset olivat aivan valloittavia. Iloiset ilmeet, innostusta loistavat silmät ja oman tärkeän tehtävän tiedostaminen koko esityksen kantavana osana pistivät miettimään montaa asiaa.
Ensinnäkin, minkä valtavan voimavaran lapsi ja nuori saa itselleen hyvästä harrastuksesta. Esimerkiksi voimistelija saa todennäköisesti koko elämän kestävän kimmokkeen liikkumiseen ja oman kuntonsa hoitamiseen. Siinä sivussa tulevat kaikki ryhmässä toimimisen tärkeät opit, porukkahenki, toisesta huolehtiminen ja ties mitä.
En voi olla ajattelematta myöskään liikuntaan liittyvien harrastuksien positiivista vaikutusta koko kansanterveyteen. Kyllä siellä harjoituksissa ollaan myös tällaisen laajemmankin tärkeän asian puolesta toimimassa.
Mutta ennen muuta ajattelen sitä valtavaa työpanosta, joka näiden harrastusten taustalla vaikuttaa. Lapset itse urheilemassa ja harrastamassa, vanhemmat, isovanhemmat ja kummit kuskaamassa ja huolehtimassa. Seurojen lukuisat toimijat, valmentajat, huoltajat, tukijat ja hallinnon sekä rahoituksen pyörittäjät.
Kaikki antavat pyyteettömästi valtavan määrän aikaa ja energiaa itseltään pois – vaikka voisivat ottaa sen kaiken ihan vain itselleen.
Onneksi näin on. Ja onneksi he sijoittavat omat panostuksensa parhaaseen mahdolliseen paikkaan eli lasten ja nuorten auttamiseen. Ja koska jaksavat sitä samaa vuodesta toiseen, niin varmaan he myös itselleen siitä iloa ja lisää jaksamista saavat.
Pakko myöntää, että tätä pohtiessa tulee vähän huono omatunto. Eli osaammeko me ollenkaan riittävästi arvostaa vapaaehtoista ja pyyteetöntä työtä tekeviä? Liikunnan ja koko laajan harrastusten kirjossa, potilasjärjestöissä, auttamistyössä, maanpuolustuksen piirissä…?
Luetteloa voi jatkaa pitkään. Lisäänpä siihen vielä yhden harrastuksen, jota olen oppinut kunnioittamaan politiikan pyörtänöillä viettämieni vuosien aikana. Olen varma, että poliittista järjestötyötä arvostetaan ihan liian vähän. Sieltä löytyy sitä samaa pyyteetöntä auttamisen henkeä kuin muualtakin vapaaehtoistoiminnasta. Menkää katsomaan läheltä, ellette usko!
Liiiankin monessa järjestössä huseeranneena ja huseeraavana haluaisin suositella kaikkea vapaaehtoistoimintaa lämpimästi Sinullekin arvoisa lukijani. Pyyteetöntä työtä tarvitaan, sillä yhteiskunnan voimat eivät tule koskaan riittämään läheskään kaikkeen tärkeään.
Hyvä ystäväni tapaa sanoa, että kyllä järjestötyö on vaan loppujen lopuksi kivaa. Ellei saa arvostusta muilta, niin ainakin ilon hetkiä itselleen.
Ilon hetkiä itse kullekin ja Oikein Hyvää Uutta Vuotta!
Paula Risikko
Julkaistu: Pohajalainen 4.1.2011