Koulussa uskontotunnit olivat mielestäni oppitunneista mukavimmasta päästä. Miten mielenkiintoisesti opettajat osasivatkaan kertoa Raamatun tarinoita. Erityisesti mieleen jäivät tarinat lapsista – ehkä siksi, että itsekin oli lapsi ja tarinoihin oli helppo samaistua.
Kuten kertomus Mooses-lapsesta, jonka perhe oli pakotettu luopumaan hänestä. Kuin ihmeen kaupalla hänet pelastettiin Niili-virrasta. Me pikku koululaiset näimme silmiemme edessä virran vievän kovaa kyytiä pientä koria.
Uskontotunneilla kerrotuilla lasten tarinoilla oli onnellinen loppu. Onneksi suurimmalla osalla, niin koko maailman kuin Suomenkin lasten elämäntarinoilla on onnellinen loppu.
Kuitenkin on paljon lapsia, joiden elämästä onnellisuus on kaukana.
On tositarinoita ravintolan terassilta huostaan otetuista lapsista, pahoinpidellyistä lapsista, koulukiusatuista lapsista, avioeron taistelutantereelle jääneistä lapsista sekä syrjäytyneistä, vailla elämän tarkoitusta olevista lapsista ja nuorista. On tositarinoita alkoholisoituneista perheistä, vakavan sairauden kanssa elävistä perheistä, köyhyydessä elävistä perheistä.
Lapsuus on tärkeä elämänvaihe. Sen aikana rakentuu perusta nuoruudelle ja aikuisuudelle.
Jokainen vanhempi haluaa lapselleen kaikkein parasta, mutta elämäntilanteet ja niiden suomat mahdollisuudet ovat erilaisia.
Kautta aikain perheillä on ollut haasteita, mutta syyt niihin ovat vaihdelleet. Nykyään puhutaan paljon perheen ja työn yhteensovittamisesta. Ja konsteja siihen on lehdet pullollaan. Kuitenkin jokaisen perheen on itse asia ratkaistava parhaaksi katsomallaan tavalla. Siihenkään ei tarvita ”yli-ihmistä”.
Lapselle on tärkeää, että häntä kuullaan ja hänelle löytyy aikaa. Ja että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Näin hänelle kasvaa luottamus siihen, että hän voi aina tulla murheineen vanhempansa luokse.
Toisaalta on hyvä, ettei lapsi näe vain pelkkää ”päivän paistetta” ja helppoa elämää, koska sellaista elämä tuskin on kenelläkään. Aikuisia murehduttavista asioista on myös puhuttava, sillä kyllä lapsi vaistoaa, jos joku asia painaa vanhemman mieltä. Niistä on hyvä kertoa niin, etteivät ne jää huolestuttamaan lasta.
Lapsi tarvitsee myös paljon kannustusta, silloinkin kun kaikki ei ole mennyt ihan nappiin. Kannustusta, joka auttaa häntä luottamaan itseensä ja siten vahvistaa elämässä selviytymisen taitoja.
Voimmeko me auttaa lapsia, joiden elämästä onnellisuus on kaukana? Olemmeko me niitä tämän päivän faaraon tyttäriä, jotka nostamme virrasta oman aikamme heitteille jätetyt lapset? Vai jätämmekö heidän äänettömän huutonsa kuulematta ja kärsivän katseensa näkemättä?
Kukaan meistä ei voi palata menneeseen ja tehdä lasten elämäntarinoille uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä niihin uuden lopun – onnellisen lopun.
Me ihmiset epäonnistumme. Olemme huonoja äitejä ja isiä. Meiltä puuttuu paljon. Ja liian usein meiltä on jäänyt lapsen hätä näkemättä. Tärkeintä on rakastaa ja välittää. Ja näyttää se lapselle.
Nykyaikana kovuus, itsekkyys ja kiire hallitsevat elämää. Varsinkin nyt henkiset arvot, kuten välittäminen ja lähimmäisenrakkaus ovat yhä tärkeämpiä. Siksi juuri päätetty uskontotuntien vähentäminen perusopetuksessa tuntuu perin oudolta. Vastustin asiaa alusta pitäen. Onneksi sentään esitys vielä suuremmasta vähennyksestä saatiin torpattua.
Tämän viikonlopun aikana vietetään Isossakyrössä Herättäjäjuhlia. Herätysliikkeillä, kirkoilla ja seurakunnilla on suuri merkitys henkisten arvojen ylläpitämisessä. Arvostan suuresti niiden toimintaa. Seuroissa ja muissa tapahtumissa on mahdollisuus pysähtyä, kuunnella ja samalla miettiä elämän arvoja ja panna asioita tärkeysjärjestykseen.
Paula Risikko
Julkaistu: Pohjalainen 9.7.2012.