Kansallisen veteraanipäivän valtakunnallinen pääjuhla, Finlandia –talo
27.4.2018 Paula Risikko, Eduskunnan puhemies
Arvoisa tasavallan presidentti, arvoisat sotaveteraanit, arvoisa juhlayleisö
on suuri kunnia tuoda valtiovallan tervehdys Teille. Te taistelitte ja teitte työtä Suomen puolesta ja jokaisen suomalaisen hyväksi. Teidän edessänne tunnen syvää kiitollisuutta.
Aika on sodan ja aika on rauhan. Kun sota oli päättynyt aselepoon syyskuun 19. päivänä 1944, eräs 22-vuotias alikersantti kirjoitti isälleen näin:
”kyllä tässä toimeen tullaan jollain tavalla. Olin veljeäni katsomassa ja siellä vähän suunnittelimme tulevaisuutta. Pääsimme yksimielisyyteen siitä, että on jotain omintakeista yritettävä. Kai selvitään jollain tavalla, kun kolmisin yritetään.”
Rauhan tultua tällaisia kirjeitä kirjoitettiin kotiin tuhansittain. Kirjoittajana yleensä oli juuri tämän ikäinen sotilas, sillä etulinjan sotilaat olivat tyypillisesti kaksikymmentävuotiaita tai vain muutaman vuoden vanhempia. Tämän kirjeen kirjoittaja oli tuolloin vain eräs tuntematon sotilas, myöhemmin me kaikki tunsimme hänet. Hän oli Mauno Koivisto.
Koiviston kirjeestä käy ilmi, millainen oli suomalaisen sotilaan voimakkain tunne sodan jälkeen: yrittämällä kyllä pärjätään. Yrittäminen tarkoitti niin maan kuin oman itsensäkin uudelleen rakentamista.
Sota-ajan kirjeistä paljastuu mielenkiintoinen asia. Mitä vaikeampi tilanne oli rintamalla, sitä enemmän miehet kirjoittivat rakentamisesta. Kun kaikkialla ympärillä oli vain tuhoa, oli tärkeätä haaveilla jonkin uuden rakentamisesta.
”Niin, kyllä minä vielä jaksan toivoa, että kerran vielä pääsen omalle pellolle, omalle rakennustyömaalle ja omalle työverstaalle, työskentelemään meidän oman kotimme hyväksi. ”
Sodan jälkeisen sukupolven ihmiset – Te hyvät veteraanit, lotat ja omaiset – rakensitte tämän maan uudelleen. Työtä oli paljon. Jo yksin Lapin sodassa tuhoutui 14 779 rakennusta. Lapin 752 maantiesillasta jäljellä oli sodan jälkeen 24. Kaikki rakennettiin uudelleen.
Rakentamista voidaan mitata sillä, kuinka monta taloa valmistui, kuinka paljon betonia käytettiin, kuinka nopeasti perustukset valettiin. Teidän työnne arvoa ei kuitenkaan voi tällä tavalla mitata. Monet sodan jälkeen rakennetut talot on jo purettu, mutta teidän arvokkain rakennustyönne säilyy sukupolvelta toiselle.
Te nimittäin rakensitte Suomen idean: ajatuksen maasta, jossa kaveria ei jätetä, periksi ei anneta, koti on tärkeä, kukaan ei ole toista arvokkaampi, yrittämällä pärjätään.
Tällaisen maan puolesta me kaikki suomalaiset, niin nuoret kuin vanhemmatkin, tahdomme tehdä työtä myös tulevaisuudessa.
Valtiovallan puolesta kiitän Teitä kaikkia työstänne itsenäisen Suomen hyväksi.
Ärade republikens president, ärade krigsveteraner, ärade festdeltagare,
det är en stor ära att få förmedla statsmaktens hälsning till er. Ni stred och arbetade för Finland och för varje finländare. Jag känner djup tacksamhet inför er.
Det finns en tid för krig, och en tid för fred. När kriget upphörde med vapenvila den 19 september 1944, skrev en 22-årig undersergeant så här till sin far:
”Vi kommer att klara oss på ett eller annat sätt. Jag hälsade på min bror, och vi funderade lite på framtiden. Vi var eniga om att vi måste företa oss någonting på egen hand. Med förenade krafter ska det ordna sig.”
Efter fredsslutet skrevs det tusentals brev som detta. De som skrev var ofta soldater i samma ålder; soldaterna vid fronten var för det mesta kring de tjugo, eller några få år äldre. Den som skrev det här brevet var då bara en okänd soldat, men senare skulle han bli känd för oss alla. Hans namn var Mauno Koivisto.
Koivistos brev visar tydligt på vad som var de finländska soldaternas främsta känsla efter kriget: vi ska klara det här. Att klara sig innebar att bygga upp både landet och sig själv på nytt.
Breven från krigsåren avslöjar en intressant sak. Ju svårare situationen var vid fronten, desto mer skrev männen om att bygga upp. När allt man såg omkring sig var idel förödelse, blev det viktigt att drömma om att bygga upp någonting nytt.
”Visst har jag hoppet kvar, att jag en dag ska gå på min egen åker, till mitt eget bygge och min egen verkstad, för att arbeta för vårt eget hem.”
Människorna i den efterkrigstida generationen – ni, bästa veteraner, lottor och anhöriga – byggde upp det här landet på nytt. Det fanns mycket att göra. Enbart i Lapplandskriget förstördes 14 779 byggnader. Av de 752 landsvägsbroarna i Lappland återstod efter kriget bara 24. Allt byggdes upp på nytt.
Byggandet kan mätas enligt hur många hus som blev klara, hur mycket betong som användes, hur snabbt grunderna gjöts. Värdet av era insatser går ändå inte att mäta på det sättet. Av de hus som byggdes efter kriget är många redan rivna, men ert mest värdefulla byggnadsarbete lever vidare från generation till generation.
Ni byggde nämligen upp idén om Finland: tanken om ett land där ingen lämnas åt sitt öde, där man inte ger upp, där hemmet är viktigt, där alla är lika värda och där ihärdighet bär frukt.
Ett sådant land vill alla vi finländare, unga som gamla, arbeta för också i framtiden.
På statsmaktens vägnar vill jag tacka er alla för era insatser för det självständiga Finland.
