Paukanevan tapahtumien 100-vuotismuistotilaisuus
30.4.2018 Eduskunnan puhemies Paula Risikko
Hyvät naiset ja herrat,
Syvästi liikuttuneena tuon valtiovallan tervehdyksen tähän muistohetkeen.
Eräässä sodan jälkeen kirjoitetussa runossa sanotaan näin ”Suomi-äidillä ei ole punaisia tai valkoisia poikia, on vain omia poikia.”
Juuri täällä Paukanevalla nämä sanat tuntuvat niin todelta. Huhtikuun neljäntenä päivänä vuonna 1918 tänne haudattiin punaisena kapinallisena tuomittu Heikki Sillanpää. Samana päivänä hänen veljensä kuoli Lempäälässä valkoisten joukoissa, ja hänet haudattiin Soinin hautausmaalle.
Sillanpään perheen pojista toinen sai suohaudan, toinen haudattiin sankarihautausmaalle. Kuitenkin molemmat olivat saman äidin omia poikia.
Samaan aikaan täältä kuudenkymmenen kilometrin päässä, Laihialla, Santeri Alkio kirjoitti mustakantiseen vihkoonsa ja etsi vastausta kysymykseen, miksi veli käy sotaa veljeään vastaan.
”Luoja on muovaillut tätä kansaa kuin taiteilija savenmöhkälettä ja nyt olemme joutuneet pätsiin. Tuleeko meistä kelvollinen, elämään pystyvä kansa vai hajoaako tämä maa kuumuudessa tuhansiksi pirstaleiksi?”
Nyt tiedämme oikean vastauksen. Edes sota ei Suomea hajottanut pirstaleiksi, vaikka jättikin syvät viillot ihmisten mieleen ja tähän yhteiskuntaan.
Kansakuntana olemme yrittäneet parhaamme mukaan korjata silloin tehtyjä virheitä. Politiikassakin olemme etsineet sovintoa ja pyrkineet sopimaan asioista yhdessä neuvottelemalla.
Usein ajattelen, kuinka voimakas sanoma sisältyy erääseen eduskuntatalon taideteokseen. Eduskuntatalon kahvilassa on Gunnar Finnen patsas nimeltään Haavoittunut leijona. Tässä patsaassa on neljä ihmishahmoa jalkansa loukanneen leijonan ympärillä. Haavoittunut leijona on tietenkin sisällissodan särkemä Suomi ja ihmishahmot symboloivat kansanedustajia, joiden tehtävänä on parantaa maamme haavat. Veistos muistuttaa, että kansanedustajien perimmäisenä velvollisuutena on hoitaminen ja parantaminen, ei haavoittaminen ja vahingoittaminen.
Sodan jälkeen paraneminen alkoi lapsista. Sata vuotta sitten yhteiskuntamme tilanne oli niin vaikea, että kesällä 1918 kouluhallituksen tarkastaja raportoi lasten leikkimisen ja juoksemisen loppuneen. Kuvitelkaa, millainen maailma. Lapset eivät jaksaneet edes leikkiä, sillä he joutuivat tekemään töitä ja etsimään ruokaa pientareilta ja teiden varsilta.
Kun sodasta oli kulunut yksi vuosi, kenraali Mannerheim teki päätöksen, jolla oli hyvin voimakas merkitys. Hän lahjoitti 50 000 markkaa käytettäväksi ”semmoisten turvattomien lasten huoltamiseen ja kasvattamiseen, jotka sodan vuoksi olivat menettäneet holhoojansa riippumatta siitä, millä puolella nämä olivat taistelleet.”
Viimeiset sanat ovat tärkeimmät: riippumatta siitä, millä puolella nämä olivat taistelleet. Nämä sanat osoittivat ymmärrystä myös entistä vihollista kohtaan. Lapset eivät ole punaisia tai valkoisia, vaan omia lapsia.
Juuri sanoilla oli suuri merkitys niin sodan syttymiseen kuin myös vahinkojen korjaamiseen. Jos tutustuu sodan alla pidettyihin poliittisiin puheisiin, ei voi kuin ihmetellä sanojen aggressiivisuutta ja vihan syvyyttä. Toisin ajatteleville ei annettu arvoa edes ihmisen vertaa vaan puhuttiin ryysyläisistä tai lahtarijoukoista.
Kuitenkin sen, minkä sanat hajottivat, sen sanat myös korjasivat. Onneksi sodan jälkeen löytyi ihmisiä, jotka myönsivät omat virheensä ja ymmärsivät Suomen säilyvän vain, jos jokainen suomalainen voi tuntea sen omaksi maakseen.
Arvoisat läsnäolijat,
Sota ei tapahtunut vain Paukanevalla, Vilppulassa ja Tampereella vaan myös jokaisen ihmisen mielessä. Ihmisen sisäistä sotaa kävivät rakkaus ja viha, myötätunto ja halveksunta, vapaus ja vastuuttomuus. Sota alkoi, kun toivottomuus voitti toivon.
Tämän muistomerkin luona me kaikki ymmärrämme, kuinka tärkeätä on luoda yhteiskunta, jossa ihmisillä on aina toivoa ja uskoa parempaan huomiseen.
Päätän tervehdykseni entisen kansanedustajan Tommy Tabermanin sanoihin:
Käteni hyväili sammalta,
enkä minä hämmästynyt, kun hauta puhui:
Ainoa usko, se sanoi kevyellä äänellään,
on usko toisiimme. Ainoa tieto, että ihminen elää toivosta.
Näiden sanojen myötä kiitän tämän tilaisuuden järjestämisestä ja esitän syvän myötätuntoni kaikille heille, joita Paukanevan tapahtumat ovat koskettaneet.
