Muumilaaksossa satoi, oli autiota ja harmaata. Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Muumiperheen talo oli tyhjä eikä ketään ollut vieraita vastassa. Lopulta vieraat menivät taloon ja jäivät odottamaan Muumimamman ja –papan saapumista. Odottaessaan vieraat kertoivat, millaisesta perheestä unelmoivat. Homssu sanoi: ”minä haluan jonkun, joka ei ikänä pelkää ja joka välittää toisista, minä haluan äidin!”
Jokainen äiti haluaisi olla tällainen: pelkäämätön ja välittävä. Omat unelmat eivät kuitenkaan aina toteudu. Silloin päivät tuntuvat yhtä harmailta kuin Muumilaakson marraskuu.
Sigmund Freudin mukaan Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin. Näin suurta tehtävää kukaan ei kuitenkaan aina jaksa kantaa. Ei kukaan aina jaksa olla niin hyvä äiti kuin tahtoisi ja toivoisi. Jokainen äiti kokee samanlaisia tunteita: paljon iloa, joskus huolta ja suruakin.
Lapsen näkökulmasta äiti kuitenkin aina riittää. Voimakkaana, mutta myös vähemmän vahvana.
Harmaina päivinä minä kuljen luonnossa ja mielessäni usein on Helvi Juvosen runo:
”Lumien sulamisaikaan, kun tulevat kalliot näkyviin, / on kallio iän uurtamat äitini kasvot, lämpimät päivän paisteessa, / kun rakkaus on sulattanut jään.”
Juuri keväällä, äitienpäivän aikaan, nämä sanat aina puhuttelevat syvästi. Äidin rakkaus sulattaa jäänkin.
Tulevana äitienpäivänä toivon meidän muistavan kaikkia äitejä. Sankariäidit ovat mitalinsa ansainneet, mutta niin ovat myös muutkin. Myös äidit, jotka kokevat itsensä epäonnistuneiksi. Ei ole huonoja äitejä, joku voi olla toista vähemmän vahva, mutta kaikki yhtä tärkeitä.
(Julkaistu: Järviseutu-lehti 6.5.2020)
